31.5.2017

Minä rakastan tätä alaa

Katselin tasavallan presidentti Sauli Niinistön tiedotustilaisuutta maanantaina. Hän perusteli toimittajalle päätöstään hakea jatkokautta toteamalla ”Minä rakastan tätä maata”. Hetki pysäytti minut. Suomen palveluksessa työskentelevä mies kertoi rakastavansa omaa alaansa. Se sai minut miettimään minun alaani ja rakkauttani sitä kohtaan. Koska minä rakastan tätä alaa.

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiseksi kouluttautumaan


Sairaalamaailma lumosi minut jo alle kouluiässä. Äitini kertoi minun haaveilleen urasta pelastaja-lääkärinä tai salapoliisina putkifirmassa, jossa isäni työskenteli. Ja jonkinlainen kombinaatio näistä kahdesta haaveesta minusta kasvoikin: sote-alan ammattilainen.

Aluksi se oli ihastumista. Lähihoitajaopiskelijana avasin oven uuteen maailmaan samalla kun aikuisuuden kynnyksellä levitin siipiäni itsenäiseen elämään. Alusta alkaen ihmisyys puhutteli minua. Se, että minä en hoitajana suinkaan ollut se, joka oli antajapuolella. Koen edelleen, 24 vuotta sote-alalla olleena, että saan enemmän kuin annan. Kuten ollessani elämäni ensimmäisessä työharjoittelussa vanhainkodissa syksyllä 1994. Syyskuun 28. päivän aamuna avasin tuttuun tapaan teksti-tv:n ja aloin lukea asukkaille uutisia ääneen. Estonia oli uponnut ja tuo hetki vanhusten kanssa on tatuoitunut mieleeni. Minua itketti ja he huomasivat sen. Ja lohduttivat 18-vuotiasta lähihoitajan taimea, jota hävetti suunnattomasti, ettei saanut pidettyä tunteitaan kurissa. Ei siinä oltu kuin ihminen ihmiselle. Ja se riitti.

Muistan, kuinka sain valmistumisen kynnyksellä viimeisessä harjoittelussani psykiatrisella suljetulla osastolla yhden merkittävimmistä opeistani päiväsalissa eräältä pitkäaikaispotilaalta. Hän oli varmasti huomannut, kuinka pelokas olin seitsemää viikkoa aiemmin astuessani suljetun osaston sisäpuolelle ja kulkiessani seinän vieruksia pitkin. Ja kuinka paljon rentoutuneemmin rohkenin kohtaamiseen siinä hetkessä. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: ”Milla. Raja terveen ja hullun välillä on veteen piirretty viiva. Muista se.” Tuo hetki on ohjannut minua työurallani monessakin kohtaa ja tuon kohtaamisen jälkeen olen uskaltanut aina avata itseni rohkeasti toisen ihmisen kanssa ollessani, sillä oivalsin, että pahinta mitä voi tapahtua, on nähdä toisen sieluun ja antaa hänen nähdä minut. Ihmisenä.

Vastavalmistuneena lastenkodissa töissä ja uralla eteenpäin


Ihastuminen alaan kehittyi rakastumiseksi. Ammattiylpeyteen ei tarvittu Suomen Kuvalehden julkaisemia ammattien arvostusta kuvaavia listoja, vaan sitä, että työssäni yhdistyi arvot ja se, että koin olevani jossakin oikeasti hyvä. Vaikka arvostus ei täytä vatsaa eikä jääkaappia, sote-alan arvostuksen aisti jo vastavalmistunut lähihoitaja, joka sai työpaikan lastenkodista. Arvostus vaikutti merkittävästi siihen, että sosiaali- ja terveysalaan uskalsi rakastua kunnolla ja antaa itsestään enemmän työlleen.

Rakastuminen syventyi tolkuttomaksi hurmaannukseksi aloittaessani jatko-opinnot kätilö-sairaanhoitajaksi. Vielä murrosiässä koin joskus olevani hiukan eksyksissä, vailla omaa heimoa. Olin se aavistuksen liian räävitön tyttö, joka oli ronski mutta reilu. Kätilömaailma oli minulle kuin Tylypahka Harry Potterille: löysin kaltaiseni, löysin salaisen maailman, jossa koin tulleeni perille.

Oltuani vuosikymmenen kätilönä olin jonkinlaisessa tienristeyksessä. Vaikka suonissani virtasi kätilöveri, sen kohina hukkui hetkeksi ristiriitaisten ajastusteni viidakossa. Taisin olla hetken hukassa ammatillisesti, sillä ajoittain koin, että on aika nähdä jotakin muuta kuin syntymää. Että minulla ei ole mitään annettavaa. Että ajoittain koin jopa ärsytyksen tunteita – ehkä niitä kielletyimpiä tunteita kätilönä. Kunnes kaikki muuttui. Minulle tarjoutui mahdollisuus työskennellä leikkaus- ja anestesiayksikössä sairaanhoitajana ja rohkeuden keräämisen jälkeen hyppy tuntemattomaan osoittautui yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Nuo vuodet sairaanhoitajana saivat minut oivaltamaan, etten saa olla passiivinen valittaja ja kahvipöydän ankeuttaja silloin kun työelämässä jokin hiertää. Maailma ei muutu taukotilasta käsin ajatuksen voimalla. Oivalsin myös, että minun ei tarvitse alallani löytää yhtä ainoaa karsinaa, vaan voin vapaasti käydä vieraissa ja tykätä mitä erilaisemmista töistä. Lähihoitajana, kätilönä ja sairaanhoitajana. Apulaisosastonhoitajana, ohjaajana, lastenhoitajana, osastonhoitajana ja puheenjohtajana.

Tuon oivalluksen jälkeen kaikki muuttui. Asidofilus-piimän värisessä kahvihuoneessa tajusin, että työelämäni ei suinkaan tarvitse olla saman värinen, vaan minä itse maalaan sen sävyt. Ehkä silloin tämä muuttui rakkaudeksi. Silloin, kun uskalsin sitoutua tähän alaan ymmärtäen, että minä itse olen vastuussa omasta onnellisuudestani. Myös työelämässä.

Haluan seisoa etulinjassa arvostuksen puolesta


Minä todella rakastan tätä alaa. Niin paljon, että haluan seisoa etulinjassa meidän kaikkien alaamme rakastuneiden puolesta. Ja myös meidän, joilla rakkaus on kohdannut rypyn liian haastavien olosuhteiden vuoksi. Meidän, jotka arjessamme kohtaamme sen tosiseikan, ettei arvostus näy tilipussissamme eikä työympäristömme vastaa sitä, mitä me ja asiakkaamme olisimme ansainneet. Koen valtavaa ylpeyttä alastamme ja meistä alan ammattilaisista. Me todella olemme ihmeiden tekijöitä ja me olemme ansainneet arvostuksen lisäksi inhimillisen arjen mahdollisuuden riittävällä palkalla ja asianmukaisilla työolosuhteilla. Minä rakastan tätä alaa niin paljon, että olen valmis antamaan panokseni siihen, että nämä yksipuoliset talkoot loppuvat ja haravan varressa heiluminen kiky-talkoiden merkeissä riittää. Minä lupaan pitää rohkeasti meidän tehyläisten puolia. Koska rakastan.

Onnea siis Sinulle sosiaali- ja terveysalan ammattilainen, joka valmistut näinä päivinä ammattiin, jota toivottavasti rakastat. Muistathan liittyä myös Tehyn varsinaiseksi jäseneksi ja työttömyyskassan jäseneksi. Työpaikalla tavataan!

22.5.2017

Päivähoitojärjestelmä, sauna, sisu ja Sibelius

Suomalainen päivähoitojärjestelmämme on hyvin ainutlaatuista maailmassa. Se on yhtä suuri ylpeyden aihe kuin sauna, sisu ja Sibelius. Se on ennen kaikkea suuri ylpeyden aihe siksi, että kyse on lapsen oikeudesta varhaiskasvatukseen. Tästä ovat lisäksi hyötyneet lasten lisäksi niin naiset, kuin miehetkin. Subjektiivinen päivähoito-oikeus on esimerkki siitä, kuinka yhteiskunnalliset asiat eivät pysy ennallaan eivätkä korjaannu itsestään. Oikeutta ollaan oltu rajaamassa. Voin vain ihmetellä, kuinka lyhyt muistimme onkaan unohtaessamme, että päivähoitojärjestelmämme on koko suomalaisen hyvinvointiyhteiskuntamme peruspilari. Se on mahdollistanut niin naisten työssäkäynnin kuin lasten oikeuden varhaiskasvatukseen. Päivähoitojärjestelmämme ansiosta me kansakuntana olemme päässeet siihen, missä me tänään olemme.

On kerta kaikkiaan kestämätöntä, että laittomat tilanteet päiväkotiemme arjessa on yhtä ennalta-arvattavaa kuin aamupuuro kello kahdeksalta. Ylisuuret ryhmät, jatkuva kova melu, levottomuus sekä henkilökunnan uupuminen sekä kokemus riittämättömyyden tunteesta työssään ovat asioita, mitä ei saisi kuulua ympäristöstä, jossa suurimman osan hereillä olo ajastaan viettävät lapset. Meidän tulevaisuuden rakentajamme. Vaikka meillä on varhaiskasvatuslaissa ryhmille kirjattu ryhmäkokokatto, me emme noudata sitä. Vastuu henkilöstömitoituksen toteutumisesta ei koskaan ole yksittäisellä työntekijällä. Se on yksiselitteisesti työnantajalla, jonka on kannettava vastuu varhaiskasvatuksen laadusta ja turvallisuudesta sekä henkilökunnan työhyvinvoinnista ja lain noudattamisesta.

Päiväkotien työntekijät on ajettu uupumukseen. Lakia kierretään surutta ja työntekijät kertovat, että jatkuvaa ryhmän suhdeluvun ylitystä perustellaan johdon taholta todeten, että riittää kun suhdeluku täyttyy koko talon lasten ja työntekijöiden välillä. Tämä kuormittaa vajaalla henkilökunnalla toimivan ryhmän työntekijöitä. Koska poissaoloja ei korvata asianmukaisin sijaisjärjestelyin, ryhmässä saattaa siten hypätä jatkuvasti päiväkodin sisältä muita hoitajia tuuraamassa ja auttamassa. Jatkuva vaihtuvuus aiheuttaa lapsissa levottomuutta ja turvattomuutta sekä uuvuttaa ryhmän muut työntekijät. Päiväkodin sisällä tehtävä sijaistaminen kuormittaa aina vähintään kahta ryhmää kerrallaan; ryhmää, jossa on vajausta sekä ryhmää, josta siirretään työntekijä toiseen ryhmään.

Minut pysäytti tehyläisen ammattilaisen kommentti tänä keväänä: ”Rakastan lapsien kanssa toimimista ja koen olevani unelma-ammatissa, mutta unelmatyöstä tässä ei enää ole kyse! Jatkuvat leikkaukset ja kiristämiset ja työntekijöiden TURHA kuormittaminen syö ammattiylpeyttäni ja olen vakavasti harkinnut alan vaihtoa kokonaan! En vain enää pysty olemaan osa tätä oravanpyörää jossa näen mihin suuntaan lasten olot menevät enkä itse pysty asiaan vaikuttamaan! Kauniita korulauseita kyllä kirjoitetaan uuteen vasuun mutta toteutus on ihan jotain muuta.” 

Ihmettelen, ettemme me älähdä lastemme arjesta päivähoidon ammattilaisten rinnalla korkealta ja kovaa. Volyyminappula pitää kääntää kaakkoon, koska kyse on lapsistamme. Heistä, joilla itsellään ei ole ääntä. Oma 6-vuotias poikani käy viimeistä päiväkotivuottaan ja viime syksynä tilanne päivähoidossa muuttui silmiin pistävästi. Olen vienyt lapsiani päivähoitoon vuodesta 2002 lähtien ja ollut osa päivähoitosysteemiä vanhemman roolissa 12 vuoden ajan. Olen myös itse työskennellyt päivähoidossa lastenhoitajana 90-luvulla, joten jonkinlaista kosketuspintaa koen omaavani päivähoidon maailmaan. Ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana viime syksynä oltiin tilanteessa, jossa päivähoidon arki näyttäytyi työntekijöistä riippumattomista syistä niin kaoottiselta, että kirjoitin avoimen kirjeen päiväkodin johtajalle. Pyysin häntä myös välittämään sen koko henkilökunnalleen, jossa kirjoitin olevani hyvin pahoillani heidän puolestaan tilanteesta, joka on aiheutettu kikkailemalla suhdeluvuilla. En tiedä, millä mielin ihmiset, jotka tietoisesti kiertävät lakia, laskevat iltaisin päänsä tyynyyn. Mutta sen tiedän, että liian moni lapsi ja liian moni päiväkodin työntekijä painaa päänsä tyynyyn hyvin raskain miettein peläten seuraavan aamun sarastusta. 

Suomalainen päivähoitojärjestelmä on antanut minulle paljon: sen myötä lapsistani kasvaa tolkun kansalaisia ja oma työssäkäyntini on ollut mahdollista. Siitä syystä tänä keväänä pelkillä ruusuilla ja kiitos-korteilla ei enää riittävästi osoiteta kunnioitusta Teille päivähoidon arjen sankareille. Lupaan Teille varhaiskasvatuksen ammattilaiset, että pidän ääntä puolestanne. Volyyminappula kaakossa. Koska te olette ansainneet sen!

 

Tue Millariikkaa jakamalla sivu