14.8.2017

Kutsumus ei elätä – hoitohenkilöstön ostovoima turvattava

Tehyn keskeinen tehtävä on huolehtia jäsenistönsä palkkatasosta. Nyt ja tulevaisuudessa. Suomi tarvitsee meitä tehyläisiä ja meidän ostovoimaa. Kutsumus ei kertakaikkiaan täytä vatsaa eikä jääkaappia. Koulutetun hoitohenkilöstön kohdalla on puhuttava jatkossa prosenttiyksiköiden kasvusta palkkapussissa, silloin voileivän päälle on mahdollista saada ylähuulen lisäksi jotain muutakin. Ja siltikin se Putinin dissaama Oltermannikin on isolle osalle meistä ihan liian kallista. 
Muistathan sen omituisen illan kaksi vuotta sitten syyskuussa, kun pääministerimme halusi pitää meille kansalaisille televisiopuheen? Muistatko, miltä Sinusta tuntui puheen jälkeen?

Minä muistan. Sanoin sen seuraavan illan A-studiossa ääneenkin. Uuden Suomen lööppi huusi sanomisistani 17.9.2015: ”Tyly palaute Sipilälle tv:ssä – Tuntui että isä ojentaa”. Siltä minusta tuntui silloin. Eikä tunne ole muuttunut.
Koska Sipilän hallitus ei saanut runnottua läpi toivomaansa ratkaisua, se jätti meille julkisen sektorin palkansaajille valittavaksi ruton tai koleran. Hallitus esitti pakottavaa lainsäädäntöä työehtoihimme ja meiltä oltiin viemässä mm. sunnuntailisiä, lomapäiviä sekä palkallista sairausaikaa.

Sipilä loi taitavasti ankeuttajamaisen ja painostavan ilmapiirin koko yhteiskuntamme ylle. Julkisen sektorin naisvaltaiset alat olivat syypää Suomen huonoon kilpailukykyyn ja Sari Sairaanhoitaja oli uhkakuvissa viemässä leivän suusta koko Suomelta.

Sisarhentovalkoinen tahrittiin ja kansa haluttiin saada uskomaan, että ahne ja kyltymätön joukko naisia julkisella sektorilla on viemässä tuhkatkin pesästä ellei Prinssi Diplomi-insinööri karauta paikalle kera prosessikaavioidensa ja pelasta suomalaisia hoitajien, opettajien, keittäjien ja laitoshuoltajien ahneudelta.

Saatiin aikaan kilpailukykysopimus. Pääministeri korosti, kuinka valtava merkitys sillä on Suomen kilpailukyvylle ja taantuman nujertamiselle. Ja kun maamme talous vihdoin lähti nousuun, muisti hallitus toistella yhtenään, että se oli täysin hallituksen runnoman kiky-sopimuksen ansiota. Ja mitä lähemmäs syksy neuvottelukierroksineen läheni, sen vimmaisemmin hallitus toisteli mantraansa. Kunnes.

Tämän kuun alussa Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuskoordinaattori Eero Lehto kirjoitti blogissaan, että kustannuskilpailukyvyn merkitystä talouskasvulle ja työllisyydelle on ylikorostettu. Lehto toteaa, että ”olisi syytä tarkistaa aiempaa analyysiä, jonka mukaan vuosien 2012-2015 heikko kehitys johtui lähinnä rapautuneesta hintakilpailukyvystä. Nyt näyttää siltä, että sellaiset erityistekijät kuin Nokian matkapuhelintoimintojen karilleajo, sellu- ja paperiteollisuuden tuotteiden kysynnän hiipuminen ja Venäjän viennin jyrkkä supistuminen selittävät pääosan siitä, miksi Suomen talouskasvu jäi euroalueen keskimääräistä kasvua hitaammaksi”.

Niin. Että Suomea ei vienytkään lamaan Sari Sairaanhoitaja, vaan syyllisten penkille pääseekin vieretysten Nokian matkapuhelimet, paperi ja sellu sekä Oltermanni-juusto, jota Putin ei enää kansalleen ostanut.

Neuvottelukierros on startannut. Uusista sopimuksista neuvotellaan liittokohtaisesti ja kierroksen aloitti Paperiliitto ja Metsäteollisuus pyrkien löytämään sovun. Meidän alamme sopimukset umpeutuvat vasta tammikuun lopussa eli meille jää näytelmän loppukohtaus. Sitä odotellessamme tämä koulutetun hoitohenkilöstön kyykytys on vetänyt sietokykymme äärimmilleen.

Lomarahaleikkaus konkretisoitui muutamia viikkoja sitten sateen piiskatessa painuneita selkiämme.
Tässä moodissa ei ole ihan oikea hetki valtiovarainministerin päästellä suustaan suhdannepöly-kielikuviaan budjettiriihen yhteydessä. Aivopieruja, sanon minä. Oikein haisevia tuhnuja. On kertakaikkisen kestämätöntä, että meidän alamme jätettäisiin jalkoihin tulevissa palkkaneuvotteluissa. Orpo yrittää sanakikkailullaan pitää nämä paskat talkoot jatkossakin yksipuolisina. Haisee minusta. Yli sietokyvyn.

Kiky-leikkaukset tarkoittivat meille julkisen sektorin työntekijöille useiden satojen eurojen ostovoiman heikennystä tänä vuonna. (HS 3.7.17) "HS:n Nordealla teettämän laskelman mukaan esimerkiksi 3 100 euroa kuukaudessa ansaitsevan julkisen puolen työntekijän ostovoima putoaa todennäköisesti tänä vuonna 310 euroa, jos työntekijä on ollut alalla yli 15 vuotta. Yksityisellä puolella vastaavan tulotason ihmisen ostovoimaa kiky puolestaan parantaa, koska valtio alensi kikyn yhteydessä verotusta tälle vuodelle.

STTK:n puheenjohtaja Antti Palola oli blogissaan 11.8.2017 asian ytimessä:
"Mielenkiintoista on ollut myös havaita, että yritysjohtajien palkitsemista perustellaan vertaamalla sitä ulkomaiseen tasoon. Sillä, kun työntekijät tekevät saman vertaamisen perustellakseen omia korotusvaatimuksiaan, niin se on heti täysin tuomittavaa. Se mikä on sallittua pomojen vertailussa, ei ole sallittua palkansaajien vertailussa.

Asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteikö niitä riitelemällä vielä huonommaksi saa.

Suomi on aina ollut sopimusyhteiskunta. On syvintä suomalaisuutta löytää yhdessä sopu. Sopu ja yhteinen ymmärrys mm. siitä, että ostovoimaa tulee löytyä konkreettisesti myös matalapalkka-alan työntekijöiden lompakoista.

27.6.2017

Kirosana nimeltä AY-liike

”Mä en tarvitse ay-liikettä mihinkään”, pamautti keski-iän ylittänyt mies minulle ystäväni juhlissa. Puheenjohtajaehdokkuuteni toimi jäänmurtajana pyytämättä ja ilman sen kummempia smalltalkeja olin keskellä väittelyä ammattiyhdistysliikkeen tarpeellisuudesta. Yritin aluksi tyylikkäästi luikerrella tilanteesta pois, sillä koin, että aika ja paikka ei ollut oikea. Mutta pian havaitsin olevani keskellä arkielämän roustausta ja myönnän syttyneeni polleasta tokaisusta: ”kato kun mä menin tehtaan portille, mä sovin ihan itse työehdoistani enkä maksa liitolle siitä. Mulle riittää Loimaan kassa!”. Lähes kuulin ammattiyhdistysliikeallergisen Hjallis Harkimon tyytyväisen hyrinän Sipoonlahden rannalta.

Kysyin haastajaltani, että ihanko totta hän itse neuvotteli työnantajansa kanssa ennen työsuhteensa alkua oikeudet sairausajan palkkaan, lomaan, lomarahaan, viisipäiväisen työviikon, kahdeksantuntisen työpäivään, irtisanomissuojaan ja mahdollisuuden isyys- ja vanhenpainvapaaseen sekä oikeuden hoitaa palkallisesti sairasta lasta kotona? Ihan siinä portilla? Ei kuulemma. Mutta ei hän tarvitse kuin ansiosidonnaisen työttömyysturvan.

Hiljennyin kuuntelemaan, kun päivänsankari lauloi taustalla suomalaista iskelmää. Pohdin, kuinka hemmetin huonosti me olemmekaan brändänneet meidän toimivan tuotteemme? Kuinka ihmeessä ammattiyhdistysliike näyttäytyy kirosanana työntekijälle sen sijaan että se tuntuisi turvasatamalta?
Purjehtiessaan maailmanympäri liikemies ja kansanedustaja Hjallis Harkimo pyrki pitämään veneen hallinnassaan. Viimeaikoina hän on kunnostautunut yrityksissä keikuttaa ay-liikettä. Halu heikentää ammattiyhdistysliikettä on vahva. Hän kirjoitti Iltalehden kolumnissaan 11.11.2016 seuraavasti: ”Olen melko vakuuttunut, että kunhan tilikirjat aukeavat, ammattiliittoja ei enää katsota voittoa tuottamattomiksi. Uskon myös, että ammattiliittojen jäsenmaksuja maksavat työntekijät tulevat huomaamaan, että vähemmilläkin maksuilla saa työttömyysturvan.” 

Ay-liike on vieras niin työntekijälle kuin työnantajallekin. Tuoteselosteemme on selvästi kirjoitettu liian monimutkaisesti. Huolestuttavaa tilanteessa on se, että kesäjuhlien haastajalleni, tuolle pitkän työuran tehneelle työntekijälle ay-liikkeen merkitys vaikutti aidosti vieraalta. Sen sijaan Harkimo on hyvin perillä toimintamme ytimestä. Juuri siksi hän yrittää hajottaa ja hallita. Keikuttaa venettä. Hän tietää, että uponneesta paatista ei ole haastajaksi maailmanympärimatkalla.

Tehyn tilinpäätös löytyy verkosta. Ihan julkisesti. Kyllä Harkimo sen on löytänyt, fiksu mies kun on. Hän tietää myös sen, että Tehyn sijoitustoiminnan tuotot käytetään Tehyn valtuuston vuosittaisen päätöksen mukaisesti pääsääntöisesti työtaistelurahaston kartuttamiseen. Harkimo on hyvin perillä siitä, että Tehyn korkein päättävä elin on jäsenistöstä koostuva valtuusto. Hän tietää, että ammattijärjestön keskeinen tehtävä on parantaa ja puolustaa jäsenten palvelussuhteen ehtoja neuvottelemalla virka- ja työehtosopimuksista. Hän tietää, ettei aina ratkaisuun päästä neuvottelutietä vaan joudutaan käyttämään työtaistelutoimia kuten lakkoa. Hän tietää, että työtaistelurahasto ja sen kartuttaminen on osa ammattijärjestön perustehtävää, jotta mahdollisen työtaistelun aikana voidaan turvata jäsenten taloudellista selviytymistä. Ja erityisesti hän tietää, että ilman työtaistelurahastoa työntekijöiden yksi perusoikeus eli lakko-oikeus jää sanahelinäksi eikä käytännössä voi toteutua. Juuri siksi hän keikuttaa ay-liikkeen venettä. 

Me työntekijät voimme yhdessä päättää sen, minkä kokoisella laivalla seilaamme Harkimo-puhureissa työelämän aallokoissa. Yksin saa kyhättyä kivan pikku lautan, mutta yhdessä me olemme tankkeri.

Kiitos kesäjuhlien roustaajan sekä Harkimon, tiedän yhden tärkeän työtehtäväni mahdollisena Tehyn seuraavana puheenjohtajana: ammattiyhdistysliike tekee kuten Happoradio laulaa: puhuu äänellä joka kuullaan, sanoilla jotka ymmärretään. Tässä kohtaa tieto ei lisää tuskaa vaan tilipussia!

31.5.2017

Minä rakastan tätä alaa

Katselin tasavallan presidentti Sauli Niinistön tiedotustilaisuutta maanantaina. Hän perusteli toimittajalle päätöstään hakea jatkokautta toteamalla ”Minä rakastan tätä maata”. Hetki pysäytti minut. Suomen palveluksessa työskentelevä mies kertoi rakastavansa omaa alaansa. Se sai minut miettimään minun alaani ja rakkauttani sitä kohtaan. Koska minä rakastan tätä alaa.

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiseksi kouluttautumaan


Sairaalamaailma lumosi minut jo alle kouluiässä. Äitini kertoi minun haaveilleen urasta pelastaja-lääkärinä tai salapoliisina putkifirmassa, jossa isäni työskenteli. Ja jonkinlainen kombinaatio näistä kahdesta haaveesta minusta kasvoikin: sote-alan ammattilainen.

Aluksi se oli ihastumista. Lähihoitajaopiskelijana avasin oven uuteen maailmaan samalla kun aikuisuuden kynnyksellä levitin siipiäni itsenäiseen elämään. Alusta alkaen ihmisyys puhutteli minua. Se, että minä en hoitajana suinkaan ollut se, joka oli antajapuolella. Koen edelleen, 24 vuotta sote-alalla olleena, että saan enemmän kuin annan. Kuten ollessani elämäni ensimmäisessä työharjoittelussa vanhainkodissa syksyllä 1994. Syyskuun 28. päivän aamuna avasin tuttuun tapaan teksti-tv:n ja aloin lukea asukkaille uutisia ääneen. Estonia oli uponnut ja tuo hetki vanhusten kanssa on tatuoitunut mieleeni. Minua itketti ja he huomasivat sen. Ja lohduttivat 18-vuotiasta lähihoitajan taimea, jota hävetti suunnattomasti, ettei saanut pidettyä tunteitaan kurissa. Ei siinä oltu kuin ihminen ihmiselle. Ja se riitti.

Muistan, kuinka sain valmistumisen kynnyksellä viimeisessä harjoittelussani psykiatrisella suljetulla osastolla yhden merkittävimmistä opeistani päiväsalissa eräältä pitkäaikaispotilaalta. Hän oli varmasti huomannut, kuinka pelokas olin seitsemää viikkoa aiemmin astuessani suljetun osaston sisäpuolelle ja kulkiessani seinän vieruksia pitkin. Ja kuinka paljon rentoutuneemmin rohkenin kohtaamiseen siinä hetkessä. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: ”Milla. Raja terveen ja hullun välillä on veteen piirretty viiva. Muista se.” Tuo hetki on ohjannut minua työurallani monessakin kohtaa ja tuon kohtaamisen jälkeen olen uskaltanut aina avata itseni rohkeasti toisen ihmisen kanssa ollessani, sillä oivalsin, että pahinta mitä voi tapahtua, on nähdä toisen sieluun ja antaa hänen nähdä minut. Ihmisenä.

Vastavalmistuneena lastenkodissa töissä ja uralla eteenpäin


Ihastuminen alaan kehittyi rakastumiseksi. Ammattiylpeyteen ei tarvittu Suomen Kuvalehden julkaisemia ammattien arvostusta kuvaavia listoja, vaan sitä, että työssäni yhdistyi arvot ja se, että koin olevani jossakin oikeasti hyvä. Vaikka arvostus ei täytä vatsaa eikä jääkaappia, sote-alan arvostuksen aisti jo vastavalmistunut lähihoitaja, joka sai työpaikan lastenkodista. Arvostus vaikutti merkittävästi siihen, että sosiaali- ja terveysalaan uskalsi rakastua kunnolla ja antaa itsestään enemmän työlleen.

Rakastuminen syventyi tolkuttomaksi hurmaannukseksi aloittaessani jatko-opinnot kätilö-sairaanhoitajaksi. Vielä murrosiässä koin joskus olevani hiukan eksyksissä, vailla omaa heimoa. Olin se aavistuksen liian räävitön tyttö, joka oli ronski mutta reilu. Kätilömaailma oli minulle kuin Tylypahka Harry Potterille: löysin kaltaiseni, löysin salaisen maailman, jossa koin tulleeni perille.

Oltuani vuosikymmenen kätilönä olin jonkinlaisessa tienristeyksessä. Vaikka suonissani virtasi kätilöveri, sen kohina hukkui hetkeksi ristiriitaisten ajastusteni viidakossa. Taisin olla hetken hukassa ammatillisesti, sillä ajoittain koin, että on aika nähdä jotakin muuta kuin syntymää. Että minulla ei ole mitään annettavaa. Että ajoittain koin jopa ärsytyksen tunteita – ehkä niitä kielletyimpiä tunteita kätilönä. Kunnes kaikki muuttui. Minulle tarjoutui mahdollisuus työskennellä leikkaus- ja anestesiayksikössä sairaanhoitajana ja rohkeuden keräämisen jälkeen hyppy tuntemattomaan osoittautui yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Nuo vuodet sairaanhoitajana saivat minut oivaltamaan, etten saa olla passiivinen valittaja ja kahvipöydän ankeuttaja silloin kun työelämässä jokin hiertää. Maailma ei muutu taukotilasta käsin ajatuksen voimalla. Oivalsin myös, että minun ei tarvitse alallani löytää yhtä ainoaa karsinaa, vaan voin vapaasti käydä vieraissa ja tykätä mitä erilaisemmista töistä. Lähihoitajana, kätilönä ja sairaanhoitajana. Apulaisosastonhoitajana, ohjaajana, lastenhoitajana, osastonhoitajana ja puheenjohtajana.

Tuon oivalluksen jälkeen kaikki muuttui. Asidofilus-piimän värisessä kahvihuoneessa tajusin, että työelämäni ei suinkaan tarvitse olla saman värinen, vaan minä itse maalaan sen sävyt. Ehkä silloin tämä muuttui rakkaudeksi. Silloin, kun uskalsin sitoutua tähän alaan ymmärtäen, että minä itse olen vastuussa omasta onnellisuudestani. Myös työelämässä.

Haluan seisoa etulinjassa arvostuksen puolesta


Minä todella rakastan tätä alaa. Niin paljon, että haluan seisoa etulinjassa meidän kaikkien alaamme rakastuneiden puolesta. Ja myös meidän, joilla rakkaus on kohdannut rypyn liian haastavien olosuhteiden vuoksi. Meidän, jotka arjessamme kohtaamme sen tosiseikan, ettei arvostus näy tilipussissamme eikä työympäristömme vastaa sitä, mitä me ja asiakkaamme olisimme ansainneet. Koen valtavaa ylpeyttä alastamme ja meistä alan ammattilaisista. Me todella olemme ihmeiden tekijöitä ja me olemme ansainneet arvostuksen lisäksi inhimillisen arjen mahdollisuuden riittävällä palkalla ja asianmukaisilla työolosuhteilla. Minä rakastan tätä alaa niin paljon, että olen valmis antamaan panokseni siihen, että nämä yksipuoliset talkoot loppuvat ja haravan varressa heiluminen kiky-talkoiden merkeissä riittää. Minä lupaan pitää rohkeasti meidän tehyläisten puolia. Koska rakastan.

Onnea siis Sinulle sosiaali- ja terveysalan ammattilainen, joka valmistut näinä päivinä ammattiin, jota toivottavasti rakastat. Muistathan liittyä myös Tehyn varsinaiseksi jäseneksi ja työttömyyskassan jäseneksi. Työpaikalla tavataan!

22.5.2017

Päivähoitojärjestelmä, sauna, sisu ja Sibelius

Suomalainen päivähoitojärjestelmämme on hyvin ainutlaatuista maailmassa. Se on yhtä suuri ylpeyden aihe kuin sauna, sisu ja Sibelius. Se on ennen kaikkea suuri ylpeyden aihe siksi, että kyse on lapsen oikeudesta varhaiskasvatukseen. Tästä ovat lisäksi hyötyneet lasten lisäksi niin naiset, kuin miehetkin. Subjektiivinen päivähoito-oikeus on esimerkki siitä, kuinka yhteiskunnalliset asiat eivät pysy ennallaan eivätkä korjaannu itsestään. Oikeutta ollaan oltu rajaamassa. Voin vain ihmetellä, kuinka lyhyt muistimme onkaan unohtaessamme, että päivähoitojärjestelmämme on koko suomalaisen hyvinvointiyhteiskuntamme peruspilari. Se on mahdollistanut niin naisten työssäkäynnin kuin lasten oikeuden varhaiskasvatukseen. Päivähoitojärjestelmämme ansiosta me kansakuntana olemme päässeet siihen, missä me tänään olemme.

On kerta kaikkiaan kestämätöntä, että laittomat tilanteet päiväkotiemme arjessa on yhtä ennalta-arvattavaa kuin aamupuuro kello kahdeksalta. Ylisuuret ryhmät, jatkuva kova melu, levottomuus sekä henkilökunnan uupuminen sekä kokemus riittämättömyyden tunteesta työssään ovat asioita, mitä ei saisi kuulua ympäristöstä, jossa suurimman osan hereillä olo ajastaan viettävät lapset. Meidän tulevaisuuden rakentajamme. Vaikka meillä on varhaiskasvatuslaissa ryhmille kirjattu ryhmäkokokatto, me emme noudata sitä. Vastuu henkilöstömitoituksen toteutumisesta ei koskaan ole yksittäisellä työntekijällä. Se on yksiselitteisesti työnantajalla, jonka on kannettava vastuu varhaiskasvatuksen laadusta ja turvallisuudesta sekä henkilökunnan työhyvinvoinnista ja lain noudattamisesta.

Päiväkotien työntekijät on ajettu uupumukseen. Lakia kierretään surutta ja työntekijät kertovat, että jatkuvaa ryhmän suhdeluvun ylitystä perustellaan johdon taholta todeten, että riittää kun suhdeluku täyttyy koko talon lasten ja työntekijöiden välillä. Tämä kuormittaa vajaalla henkilökunnalla toimivan ryhmän työntekijöitä. Koska poissaoloja ei korvata asianmukaisin sijaisjärjestelyin, ryhmässä saattaa siten hypätä jatkuvasti päiväkodin sisältä muita hoitajia tuuraamassa ja auttamassa. Jatkuva vaihtuvuus aiheuttaa lapsissa levottomuutta ja turvattomuutta sekä uuvuttaa ryhmän muut työntekijät. Päiväkodin sisällä tehtävä sijaistaminen kuormittaa aina vähintään kahta ryhmää kerrallaan; ryhmää, jossa on vajausta sekä ryhmää, josta siirretään työntekijä toiseen ryhmään.

Minut pysäytti tehyläisen ammattilaisen kommentti tänä keväänä: ”Rakastan lapsien kanssa toimimista ja koen olevani unelma-ammatissa, mutta unelmatyöstä tässä ei enää ole kyse! Jatkuvat leikkaukset ja kiristämiset ja työntekijöiden TURHA kuormittaminen syö ammattiylpeyttäni ja olen vakavasti harkinnut alan vaihtoa kokonaan! En vain enää pysty olemaan osa tätä oravanpyörää jossa näen mihin suuntaan lasten olot menevät enkä itse pysty asiaan vaikuttamaan! Kauniita korulauseita kyllä kirjoitetaan uuteen vasuun mutta toteutus on ihan jotain muuta.” 

Ihmettelen, ettemme me älähdä lastemme arjesta päivähoidon ammattilaisten rinnalla korkealta ja kovaa. Volyyminappula pitää kääntää kaakkoon, koska kyse on lapsistamme. Heistä, joilla itsellään ei ole ääntä. Oma 6-vuotias poikani käy viimeistä päiväkotivuottaan ja viime syksynä tilanne päivähoidossa muuttui silmiin pistävästi. Olen vienyt lapsiani päivähoitoon vuodesta 2002 lähtien ja ollut osa päivähoitosysteemiä vanhemman roolissa 12 vuoden ajan. Olen myös itse työskennellyt päivähoidossa lastenhoitajana 90-luvulla, joten jonkinlaista kosketuspintaa koen omaavani päivähoidon maailmaan. Ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana viime syksynä oltiin tilanteessa, jossa päivähoidon arki näyttäytyi työntekijöistä riippumattomista syistä niin kaoottiselta, että kirjoitin avoimen kirjeen päiväkodin johtajalle. Pyysin häntä myös välittämään sen koko henkilökunnalleen, jossa kirjoitin olevani hyvin pahoillani heidän puolestaan tilanteesta, joka on aiheutettu kikkailemalla suhdeluvuilla. En tiedä, millä mielin ihmiset, jotka tietoisesti kiertävät lakia, laskevat iltaisin päänsä tyynyyn. Mutta sen tiedän, että liian moni lapsi ja liian moni päiväkodin työntekijä painaa päänsä tyynyyn hyvin raskain miettein peläten seuraavan aamun sarastusta. 

Suomalainen päivähoitojärjestelmä on antanut minulle paljon: sen myötä lapsistani kasvaa tolkun kansalaisia ja oma työssäkäyntini on ollut mahdollista. Siitä syystä tänä keväänä pelkillä ruusuilla ja kiitos-korteilla ei enää riittävästi osoiteta kunnioitusta Teille päivähoidon arjen sankareille. Lupaan Teille varhaiskasvatuksen ammattilaiset, että pidän ääntä puolestanne. Volyyminappula kaakossa. Koska te olette ansainneet sen!

 

14.5.2017

Kasvoin rohkeaksi ja nyt olen käytettävissä Tehyn puheenjohtajaksi

Astellessani vuonna 1982 ensimmäiselle luokalle kouluun, elin täysin tietämättömänä siitä, että suomalaisten naisten joukkovoimalla perustettiin Tehy. Sain kasvaa minuksi ja nyt, 35 vuotta myöhemmin, olen valmis seisomaan eturintamassa meidän kaikkien tehyläisten etuja valvomassa. Minä kasvoin rohkeaksi ja olen päättänyt olla rohkeasti Sinun käytettävissäsi Tehyn puheenjohtajaksi.

Maailmasta joka lumosi minut – miten tähän on tultu


Lapsena rakastin käydä neuvolassa ja lääkärissä. Harmikseni olin vähän sairastelevaa sorttia, enkä päässyt kovinkaan usein aistimaan terveydenhuollon yksiköiden miljöötä, joka kiehtoi minua suuresti. Muistan vieläkin iholla kihelmöivän innostuksen neuvolan terveydenhoitajan ottaessa minut mukaan laboratoriohuoneeseen analysoidessaan verinäytettäni. Viisivuotiaana ollessani Lastenlinnassa leikkauksessa, sairaalamaailma lumosi minut täysin. Muistan sairaanhoitajat ja lääkärit, joiden toimintaa seurasin hyvin kiinnostuneena ja muistan, kuinka minut valtasi vahva tietoisuus siitä, että tämä on minun polkuni.

Meistä tuli muurareita
Taksikuskeja, suutareita
Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita
Meistä tuli lääkäreitä
Virkamiehiä, vääpeleitä
Ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita.
(Anssi Kela - 1972)


Työn kuninkaita ja kuningattaria me kaikki olemme joka päivä. Me suomalaiset teemme upeaa työtä. Joka alalla, joka päivä. Kunnon työstä on ansainnut saada kunnon palkkaa. Mutta sitä läheskään kaikki meistä eivät saa. 

Anssi Kelan laulun sanat koskettavat minua. Aikanaan minusta tuli lähihoitajan, sairaanhoitajan ja kätilön lisäksi yksihuoltajaäiti. Tiedän miltä tuntuu odottaa kesälomarahoja vain siksi, että saisi edes kerran vuodessa luottokorttilaskun maksettua, jolla vuoden mittaan paikkasi arjen talouskatastrofeja.

Tiedän miltä tuntuu jättää neljävuotias lapsi toisen hoitoon jouluaattoillaksi, äitienpäiväksi ja juhannukseksi. Tiedän miltä tuntuu vakuutella lapselleen, että joulupukki löytää varmasti myös sinne. Tiedän miltä tuntuu syödä sarvimakaronia ketsupilla ja margariinilla, koska tilipäivään on vielä yli viikko. Tiedän myös kuinka yksin on maailmassa kun sairastuu, eikä taloudessa asu toista aikuista. 

Lisäksi tiedän miltä tuntuu kun työyhteisö ja ammatti kannattelevat. Jos tänä vuonna voimaan astunut julkisen alan lomarahoja 30% leikkaava kilpailukykysopimus olisi tullut käyttöön omina yksinhuoltajavuosinani, en tiedä kuinka olisin selvinnyt taloudellisesti. 

Opiskeltuani yhdeksän vuotta peruskoulun päälle lähihoitajaksi, sairaanhoitajaksi ja lopulta valmistuen kätilöksi ja vastatessani työssäni päivittäin kahden ihmisen hengestä, maksettu palkka ei ollut riittävä. Se ei ollut missään suhteessa oikealla tasolla tarkasteltaessa työn vaativuutta, vastuuta ja opintovuosia.

Opiskeluaikoina en osannut arvata, että tulevaisuudessa työni suurimmat haasteet ohuen tilipussin lisäksi liittyisivät sisäilmaan ja sote-uudistukseen. Sen lisäksi, että alamme itsessään käy läpi murrosta, toimintaympäristömme puhuri koskettaa meitä jokaista. Lähes meidän kaikkien työnantaja tulee muuttumaan puolentoista vuoden kuluttua. 

Vakavin uhka meillä sote-alalla on kuitenkin työympäristömme: sairaalat sairastuttavat meidät. Kätilöopiston tilanne on vain jäävuoren huippu valtavasta ongelmasta, joka aiheuttaa myös merkittäviä kustannuksia niin työnantajille kuin koko yhteiskunnalle. Suurimman hinnan maksamme me työntekijät: terveydellämme. 

Olen hyvin pahoillani kaikkien teidän puolesta, jotka joudutte työskentelemään homeisissa työpaikoissa. Ja samalla hyvin ylpeä rohkeudestanne. Siitä, että ette ole jääneet hiljaa oireidenne kanssa. Tiedän, että teidän käsiinne uskallan jatkossakin luottaa terveydenhuoltoni. Te olette osoittaneet, millaista on suomalainen sote-alan henkilöstö. Ihmeiden tekijöitä. 

Sisäilman lisäksi emme pääse pakoon sote-uudistuksen ympärillä käytävää keskustelua. Näen, että koko sote-keskustelu on mennyt siihen, että puhutaan, mitä halutaan estää. Minä puhuisin mieluummin siitä, mitä me haluamme saada aikaan! Ja siitä, millaisilla keinoilla maaliin päästään. Jos sanoo ”EI KÄY”, pitää olla myös ratkaisuehdotus. 

Ymmärrän hyvin, että sote-uudistus tuntuu valtavalta möröltä meille tehyläisille. Mutta olisiko tässä myllerryksessä myös tilaisuus saada meille tehyläisillekin jotain hyvää? Olisiko tässä kohtaa oikea hetki neuvotella koulututetun sosiaali- ja terveysalan henkilöstön omasta työehtosopimuksesta? 

Nyt toimeksi!


Meidän tehyläisten vahvuus on juurissamme: joukkovoimassa, moniammatillisuudessa ja yhdenvertaisuudessa. Yhteinen tahtomme ja rohkeutemme synnytti Tehyn ja sama yhteinen tahto ja rohkeus on jatkossakin vahvuutemme. Kivijalkamme ovat jäsenet ja jäsenten edunvalvonta. Myös Tehyn toimiston osaaminen on kunnossa. 

Meillä on hyvä tuote, jonka esille tuomisessa avainsanoja ovat rohkeus, näkyvyys, näkyvyys ja näkyvyys. Näen, että Tehyllä täytyy olla rohkeutta ottaa rooli yhteiskunnallisena keskustelunavaajana. Tilaa julkisuudessa on otettava rohkeammin. Työn vaativuutta vastaava palkkaus on itsestäänselvyys,  lisäksi esiin on nostettava esimerkiksi työolot, kuten terve sisäilma. Tehyläiset työskentelevät monin paikoin äärirajoilla.

On aika laittaa toimeksi. Minulla ei ole Tehyn-päättäjän historiaa taakkanani. Kuten sanottu, tulen boksin ulkopuolelta ja katson tätä kaikkea tuorein silmin. 

Jos haluat tukea matkaani Tehyn puheenjohtajaksi, äänestä syksyn valtuustovaaleissa ehdokasta tukijoukkoni Yhdessä eteenpäin –ryhmän listoilta. 

Sinä päätät, kuka päättää.

Millariikka

Tue Millariikkaa jakamalla sivu