27.6.2017

Kirosana nimeltä AY-liike

”Mä en tarvitse ay-liikettä mihinkään”, pamautti keski-iän ylittänyt mies minulle ystäväni juhlissa. Puheenjohtajaehdokkuuteni toimi jäänmurtajana pyytämättä ja ilman sen kummempia smalltalkeja olin keskellä väittelyä ammattiyhdistysliikkeen tarpeellisuudesta. Yritin aluksi tyylikkäästi luikerrella tilanteesta pois, sillä koin, että aika ja paikka ei ollut oikea. Mutta pian havaitsin olevani keskellä arkielämän roustausta ja myönnän syttyneeni polleasta tokaisusta: ”kato kun mä menin tehtaan portille, mä sovin ihan itse työehdoistani enkä maksa liitolle siitä. Mulle riittää Loimaan kassa!”. Lähes kuulin ammattiyhdistysliikeallergisen Hjallis Harkimon tyytyväisen hyrinän Sipoonlahden rannalta.

Kysyin haastajaltani, että ihanko totta hän itse neuvotteli työnantajansa kanssa ennen työsuhteensa alkua oikeudet sairausajan palkkaan, lomaan, lomarahaan, viisipäiväisen työviikon, kahdeksantuntisen työpäivään, irtisanomissuojaan ja mahdollisuuden isyys- ja vanhenpainvapaaseen sekä oikeuden hoitaa palkallisesti sairasta lasta kotona? Ihan siinä portilla? Ei kuulemma. Mutta ei hän tarvitse kuin ansiosidonnaisen työttömyysturvan.

Hiljennyin kuuntelemaan, kun päivänsankari lauloi taustalla suomalaista iskelmää. Pohdin, kuinka hemmetin huonosti me olemmekaan brändänneet meidän toimivan tuotteemme? Kuinka ihmeessä ammattiyhdistysliike näyttäytyy kirosanana työntekijälle sen sijaan että se tuntuisi turvasatamalta?
Purjehtiessaan maailmanympäri liikemies ja kansanedustaja Hjallis Harkimo pyrki pitämään veneen hallinnassaan. Viimeaikoina hän on kunnostautunut yrityksissä keikuttaa ay-liikettä. Halu heikentää ammattiyhdistysliikettä on vahva. Hän kirjoitti Iltalehden kolumnissaan 11.11.2016 seuraavasti: ”Olen melko vakuuttunut, että kunhan tilikirjat aukeavat, ammattiliittoja ei enää katsota voittoa tuottamattomiksi. Uskon myös, että ammattiliittojen jäsenmaksuja maksavat työntekijät tulevat huomaamaan, että vähemmilläkin maksuilla saa työttömyysturvan.” 

Ay-liike on vieras niin työntekijälle kuin työnantajallekin. Tuoteselosteemme on selvästi kirjoitettu liian monimutkaisesti. Huolestuttavaa tilanteessa on se, että kesäjuhlien haastajalleni, tuolle pitkän työuran tehneelle työntekijälle ay-liikkeen merkitys vaikutti aidosti vieraalta. Sen sijaan Harkimo on hyvin perillä toimintamme ytimestä. Juuri siksi hän yrittää hajottaa ja hallita. Keikuttaa venettä. Hän tietää, että uponneesta paatista ei ole haastajaksi maailmanympärimatkalla.

Tehyn tilinpäätös löytyy verkosta. Ihan julkisesti. Kyllä Harkimo sen on löytänyt, fiksu mies kun on. Hän tietää myös sen, että Tehyn sijoitustoiminnan tuotot käytetään Tehyn valtuuston vuosittaisen päätöksen mukaisesti pääsääntöisesti työtaistelurahaston kartuttamiseen. Harkimo on hyvin perillä siitä, että Tehyn korkein päättävä elin on jäsenistöstä koostuva valtuusto. Hän tietää, että ammattijärjestön keskeinen tehtävä on parantaa ja puolustaa jäsenten palvelussuhteen ehtoja neuvottelemalla virka- ja työehtosopimuksista. Hän tietää, ettei aina ratkaisuun päästä neuvottelutietä vaan joudutaan käyttämään työtaistelutoimia kuten lakkoa. Hän tietää, että työtaistelurahasto ja sen kartuttaminen on osa ammattijärjestön perustehtävää, jotta mahdollisen työtaistelun aikana voidaan turvata jäsenten taloudellista selviytymistä. Ja erityisesti hän tietää, että ilman työtaistelurahastoa työntekijöiden yksi perusoikeus eli lakko-oikeus jää sanahelinäksi eikä käytännössä voi toteutua. Juuri siksi hän keikuttaa ay-liikkeen venettä. 

Me työntekijät voimme yhdessä päättää sen, minkä kokoisella laivalla seilaamme Harkimo-puhureissa työelämän aallokoissa. Yksin saa kyhättyä kivan pikku lautan, mutta yhdessä me olemme tankkeri.

Kiitos kesäjuhlien roustaajan sekä Harkimon, tiedän yhden tärkeän työtehtäväni mahdollisena Tehyn seuraavana puheenjohtajana: ammattiyhdistysliike tekee kuten Happoradio laulaa: puhuu äänellä joka kuullaan, sanoilla jotka ymmärretään. Tässä kohtaa tieto ei lisää tuskaa vaan tilipussia!

31.5.2017

Minä rakastan tätä alaa

Katselin tasavallan presidentti Sauli Niinistön tiedotustilaisuutta maanantaina. Hän perusteli toimittajalle päätöstään hakea jatkokautta toteamalla ”Minä rakastan tätä maata”. Hetki pysäytti minut. Suomen palveluksessa työskentelevä mies kertoi rakastavansa omaa alaansa. Se sai minut miettimään minun alaani ja rakkauttani sitä kohtaan. Koska minä rakastan tätä alaa.

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiseksi kouluttautumaan


Sairaalamaailma lumosi minut jo alle kouluiässä. Äitini kertoi minun haaveilleen urasta pelastaja-lääkärinä tai salapoliisina putkifirmassa, jossa isäni työskenteli. Ja jonkinlainen kombinaatio näistä kahdesta haaveesta minusta kasvoikin: sote-alan ammattilainen.

Aluksi se oli ihastumista. Lähihoitajaopiskelijana avasin oven uuteen maailmaan samalla kun aikuisuuden kynnyksellä levitin siipiäni itsenäiseen elämään. Alusta alkaen ihmisyys puhutteli minua. Se, että minä en hoitajana suinkaan ollut se, joka oli antajapuolella. Koen edelleen, 24 vuotta sote-alalla olleena, että saan enemmän kuin annan. Kuten ollessani elämäni ensimmäisessä työharjoittelussa vanhainkodissa syksyllä 1994. Syyskuun 28. päivän aamuna avasin tuttuun tapaan teksti-tv:n ja aloin lukea asukkaille uutisia ääneen. Estonia oli uponnut ja tuo hetki vanhusten kanssa on tatuoitunut mieleeni. Minua itketti ja he huomasivat sen. Ja lohduttivat 18-vuotiasta lähihoitajan taimea, jota hävetti suunnattomasti, ettei saanut pidettyä tunteitaan kurissa. Ei siinä oltu kuin ihminen ihmiselle. Ja se riitti.

Muistan, kuinka sain valmistumisen kynnyksellä viimeisessä harjoittelussani psykiatrisella suljetulla osastolla yhden merkittävimmistä opeistani päiväsalissa eräältä pitkäaikaispotilaalta. Hän oli varmasti huomannut, kuinka pelokas olin seitsemää viikkoa aiemmin astuessani suljetun osaston sisäpuolelle ja kulkiessani seinän vieruksia pitkin. Ja kuinka paljon rentoutuneemmin rohkenin kohtaamiseen siinä hetkessä. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: ”Milla. Raja terveen ja hullun välillä on veteen piirretty viiva. Muista se.” Tuo hetki on ohjannut minua työurallani monessakin kohtaa ja tuon kohtaamisen jälkeen olen uskaltanut aina avata itseni rohkeasti toisen ihmisen kanssa ollessani, sillä oivalsin, että pahinta mitä voi tapahtua, on nähdä toisen sieluun ja antaa hänen nähdä minut. Ihmisenä.

Vastavalmistuneena lastenkodissa töissä ja uralla eteenpäin


Ihastuminen alaan kehittyi rakastumiseksi. Ammattiylpeyteen ei tarvittu Suomen Kuvalehden julkaisemia ammattien arvostusta kuvaavia listoja, vaan sitä, että työssäni yhdistyi arvot ja se, että koin olevani jossakin oikeasti hyvä. Vaikka arvostus ei täytä vatsaa eikä jääkaappia, sote-alan arvostuksen aisti jo vastavalmistunut lähihoitaja, joka sai työpaikan lastenkodista. Arvostus vaikutti merkittävästi siihen, että sosiaali- ja terveysalaan uskalsi rakastua kunnolla ja antaa itsestään enemmän työlleen.

Rakastuminen syventyi tolkuttomaksi hurmaannukseksi aloittaessani jatko-opinnot kätilö-sairaanhoitajaksi. Vielä murrosiässä koin joskus olevani hiukan eksyksissä, vailla omaa heimoa. Olin se aavistuksen liian räävitön tyttö, joka oli ronski mutta reilu. Kätilömaailma oli minulle kuin Tylypahka Harry Potterille: löysin kaltaiseni, löysin salaisen maailman, jossa koin tulleeni perille.

Oltuani vuosikymmenen kätilönä olin jonkinlaisessa tienristeyksessä. Vaikka suonissani virtasi kätilöveri, sen kohina hukkui hetkeksi ristiriitaisten ajastusteni viidakossa. Taisin olla hetken hukassa ammatillisesti, sillä ajoittain koin, että on aika nähdä jotakin muuta kuin syntymää. Että minulla ei ole mitään annettavaa. Että ajoittain koin jopa ärsytyksen tunteita – ehkä niitä kielletyimpiä tunteita kätilönä. Kunnes kaikki muuttui. Minulle tarjoutui mahdollisuus työskennellä leikkaus- ja anestesiayksikössä sairaanhoitajana ja rohkeuden keräämisen jälkeen hyppy tuntemattomaan osoittautui yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Nuo vuodet sairaanhoitajana saivat minut oivaltamaan, etten saa olla passiivinen valittaja ja kahvipöydän ankeuttaja silloin kun työelämässä jokin hiertää. Maailma ei muutu taukotilasta käsin ajatuksen voimalla. Oivalsin myös, että minun ei tarvitse alallani löytää yhtä ainoaa karsinaa, vaan voin vapaasti käydä vieraissa ja tykätä mitä erilaisemmista töistä. Lähihoitajana, kätilönä ja sairaanhoitajana. Apulaisosastonhoitajana, ohjaajana, lastenhoitajana, osastonhoitajana ja puheenjohtajana.

Tuon oivalluksen jälkeen kaikki muuttui. Asidofilus-piimän värisessä kahvihuoneessa tajusin, että työelämäni ei suinkaan tarvitse olla saman värinen, vaan minä itse maalaan sen sävyt. Ehkä silloin tämä muuttui rakkaudeksi. Silloin, kun uskalsin sitoutua tähän alaan ymmärtäen, että minä itse olen vastuussa omasta onnellisuudestani. Myös työelämässä.

Haluan seisoa etulinjassa arvostuksen puolesta


Minä todella rakastan tätä alaa. Niin paljon, että haluan seisoa etulinjassa meidän kaikkien alaamme rakastuneiden puolesta. Ja myös meidän, joilla rakkaus on kohdannut rypyn liian haastavien olosuhteiden vuoksi. Meidän, jotka arjessamme kohtaamme sen tosiseikan, ettei arvostus näy tilipussissamme eikä työympäristömme vastaa sitä, mitä me ja asiakkaamme olisimme ansainneet. Koen valtavaa ylpeyttä alastamme ja meistä alan ammattilaisista. Me todella olemme ihmeiden tekijöitä ja me olemme ansainneet arvostuksen lisäksi inhimillisen arjen mahdollisuuden riittävällä palkalla ja asianmukaisilla työolosuhteilla. Minä rakastan tätä alaa niin paljon, että olen valmis antamaan panokseni siihen, että nämä yksipuoliset talkoot loppuvat ja haravan varressa heiluminen kiky-talkoiden merkeissä riittää. Minä lupaan pitää rohkeasti meidän tehyläisten puolia. Koska rakastan.

Onnea siis Sinulle sosiaali- ja terveysalan ammattilainen, joka valmistut näinä päivinä ammattiin, jota toivottavasti rakastat. Muistathan liittyä myös Tehyn varsinaiseksi jäseneksi ja työttömyyskassan jäseneksi. Työpaikalla tavataan!

Tue Millariikkaa jakamalla sivu